Väittelyn voittamistarpeen ja saneluvallan saavuttamisen pääasialliset välineet, jotka ovat siis naamioidut totuuden etsimiseksi, ovat:

 1). Painostavien äänensävyjen käyttö: tivaaminen, painostaminen, itsestään selväksi naamioiminen, vastakeskustelijan älyn kyseenalaistaminen jne. Asia saadaan näyttämään painostavalle väittelijälle edulliselta, kun äänen sävyjä (lähinnä vaistomaisesti) käyttämällä rivien välistä lähetetään hienovarainen viesti, jonka kulttuuriseen tapaan olemme tottuneet ja joka siksi on vaikea huomata: ”olet tyhmä, ei se niin ole, tai, asia on itsestään selvästi näin, joka väittää vastaan, on vähä-älyinen.” Kaikki tämä saadaan aikaan äänensävyin.

 2). Liioittelu/vähättely oman etuasian tai henkilökohtaiseksi muodostuneen mieltymyksen tueksi. Se voi muodostua myös pienistä sanoista, kuten esim. silloin kun kysymykseen vastataan: ”tietenkin”, vaikka todellisuudessa asia on epäselvä ja on niin vain väittelijän henkilökohtaisen edun näkökulmasta.

3). Barbaarisempia välineitä ovat usein tapahtuva keskeyttäminen ja puhetilan poisottaminen aloittamalla oman puheenvuoron aina hieman ennen, kuin toinen puhuja on ehtinyt loppuun, jolloin syvempi pohdiskelu estyy. Ei myöskään kuunnella ja oteta huomioon vastapuolen sanomisia, vaan suunnitellaan omaa puolustusta toisen puheenvuoron aikana.

 4) Omaa rehellisyyttä korostetaan suoranaisesti ja voimakkaasti rivien välistä aina kun siihen on mahdollisuus ja varaa. Vastaavasti toista mustamaalataan tarpeen tullen, sivuseikkoja ja väärinkäsityksiä apuna käyttäen.

5) Suostuttelu ja ”suggerointi”, käyttäen sellaisia sanoja kuin esim. ”eikö niin”, tai pitäen ylipitkiä painotustaukoja, tuijottaen samalla tiukasti silmiin.

6) Usein ei myöskään suostuta ymmärtämään syvällisyyden tarvitsemaa viitteenomaisuutta, vaan sen ymmärtämättä jättämistä käytetään hyväksi kirjaimelliseen ulkoasuun vedoten. Koska aikamme tieto ei nojaa viisauteen ja oivaltavaan ymmärtämiseen, vaan ilmoitettuun juurettomaan muistitietoon ja sovittuihin käsitteisiin, käytetään hyväksi nykyään mahdollista: kirjaimellisen ja teoreettisen ymmärtämisen yksisilmäisyyttä, tai vedotaan asian todistamattomuuteen, vaikka ymmärrys asiasta on selvä. Saatetaan myös pyytää täsmentämään ilmausta, jolloin aikaansaadaan lievä vakuuttavuuden nousu itselle ja lasku toiselle, vaikka asia on yleensä päinvastoin: täsmennystä vaativa ei ymmärrä, tai halua ymmärtää syväviittausta, vaan vaatii pintatäsmennystä, saaden keskustelun samalla pysymään jatkossakin pintatasolla, jolloin hänellä on helpompi perustella valheellista omaetunäkökulmaansa: tämä nykyään pinnallisessa käsitekulttuurissamme mahdollinen syväeste on syyllinen moneen vikasuuntaan.

7) Sanaa ei, ei käytetä lainmukaisesti, vaan vallan välineenä: Se liittyy usein asian tahalliseen, mutta nykyään mahdolliseen pieneen kirjaimelliseen väärinymmärtämiseen. Sanaa ei käytetään mieluusti myös tarpeettomissa sivuseikoissa ja pinnallisen käsiteväärinymmärtämisen siivittämänä, jotta ein keskustelijaa vahvistava vaikutus saadaan esille. Jos joskus olisi pakko sanoa kyllä, ei käytetä tätä positiivista ja myöntyvää sanamuotoa, vaan toistetaan mieluummin toisen puhujan sanat, johon saa helposti sisällytettyä pienen ivallisen ironian viestin. Vaikka äänensävy olisi neutraalikin, joka tapauksessa kyseinen menettely ei anna valtaa pois ”kyllämyontämisen” muodossa, vaan aikaansaa lievää ”odottavaa painostusta”. Poliisit käyttävät tätä järjestelmällisen tietoisesti.