Tulisi kehittää asteikko, joka kertoo aihealueen tieteellisen tutkittavuuden. Tieteen välineistö ei yllä kaikille aloille mutta se mitä se kykenee lähestymään vain puutteellisesti tai ei lainkaan, kuuluu kuitenkin oudolla ”negatiivisella” tavalla maailmankuvaamme. Tiedeusko vakuuttaa meille rivien välistä, että sen mittarit yltävät kaikkeen olennaiseen, muu ei ole tärkeätä tai jopa: sitä ei ole olemassa.

Tekniikan tutkimuskentällä kyseisen ”tutkimuskykypätevyysasteikon” prosentit lähentelevät sataa. Filosofisissa kysymyksissä puolestaan nollaa.

Toinen olennainen totuus: Tieteelliseen maailmankuvaan on kasvanut, ylivertaisuususkosta alkunsa saanut harha. Sen liturginen seurakunta on niin kauan ajatellut kyseisen ”osittuneen tutkimuskykymaailmankuvan” rajojen sisällä ja kautta, että on unohtanut mittareiden ulkopuolelle jääneen olennaisen osan arvon. Se väheksyy sitä, karttaa sitä, jopa halveksii ja pilkkaa sitä, samalla kun yhteisömme voi yhä huonommin, koska tärkeä osa puuttuu.

Samalla on vaivihkaa tapahtunut myös oivalluskvyn katastrofi: Teoria-, nimi- ja siirtotieto on tehnyt ajattelusta hengetöntä muistelua, joka estää tehokkaasti näkemästä muiden tutkimustapojen oikeutusta.

Jollei tiedosta näitä huomattavia puutteita, asettaa tieteen kevyen kritiikittömästi maailmanuskonnon asemaan. Ja kuten tunnettua: kun ryhmän arvovallasta pääsee osalliseksi, usko ei horju.